Kesäkisanovelli vailla otsikkoa

Aina, kun mulla on hauska ilta jonkun kanssa, ja se joku tulee mun luo, mä mietin sitä iltaa. 

Aina, kun se ilta palaa mieleeni, katselen tapahtumia jonkun muun silmin. Psykoterapeutti sanoi, että se johtuu traumasta, mutta musta tuntuu, että en oikeasti ole kokenut koko tapahtumaa itse. Ihan kuin mä olisin käynyt koko sen ajan autopilotilla. Mä en vieläkään osaa yhdistää kaikkia pisteitä toisiinsa. 

Tuulenvire sekoitti Niklaksen siistiin järjestykseen suittuja, vaaleita hiuksia kun hän asteli kävelykatua hyväntuulisesti Patrickin käsikynkässä. Ravintolassa kulutetut tunnit ja viinipullot olivat saaneet hänet suorastaan loistavalle tuulelle, askel tuntui kevyeltä ja seura mukavalta. Perheillallisia vietettiin nykyisin vain harvoin, koska äiti reissasi milloin missäkin päin maailmaa bisneksien perässä, mutta eri ravintoloiden pöytiin istuminen tuntui Niklakselta silti yllättävän paljon kodilta.  Pääkaupunkiseudun ravintolat olivat hänelle yhä yllättävän vieraita, sillä loma-aikoina perhe matkusti jatkuvasti, ja kouluvuodet hän oli viettänyt ensin sisäoppilaitoksessa, sitten yliopiston kampuksella. Tämän päivän kohde oli ollut hänen makuunsa juuri sopivan fine dining-tyyppinen Michelinin tähden ravintola, jossa annosten koko ja hyvällä viinillä saavutetun humalan suhde oli juuri sopiva. 

Niklaksen äiti, Rosalia, oli tarkka monista asioista. Koska perheen bisnekset täyttivät enemmän ja vähemmän koko elämän, Rosalia oli määrännyt perheillalliset tiukasti työvapaiksi paikoiksi. Vaikka se oli vapauttavaa, Niklakselle iski usein välittömästi illallisen jälkeen tarve vaihtaa pari viestiä tai soittaa jokin puhelu, eikä tämä ilta eronnut muista. Niklaksen ormet hapuilivat puhelinta vaaleanruskeiden Chinojen taskusta ja sen löydettyään hän alkoi kirjoittaa toisella kädellään toisen ollessa yhä kietoutunut Patrickin omaan. Patrick ei valittanut, vaan ohjasi lempeästi puhelimeen keskittyneen Niklaksen väistämään lyhtypylvästä ja sen jälkeen ikävästi routavaurioitunutta mukulakiveä. Samalla hetkellä, kun kaksikko käveli yökerhon vip-jononkin ohi suoraan ovelle, mies työnsi puhelimensa taskuunsa ja nosti katseensa kohti ovella seisovaa portsaria. Kaapin kokoisen miehen kasvoille levisi lämmin hymy samalla, kun hän avasi oven. 

“Herrat Caven ja Russo, enpä olekaan nähnyt teitä hetkeen. Teille on varattu se tavallinen”, portsari toivottelee heidät tervetulleeksi kohteliaaseen sävyyn ja kääntyi sitten kärsivällisesti jonossa odottavien ihmisen pariin. 

“Shotti tequilaa meille molemmille ja pöytään pullo punaista”, Niklas pyysi tiskillä ja iski valloittavasti silmää baarimikolle, jota ei ollut nähnyt aiemmin. Patrick seurasi häntä kuin hai laivaa, miehet kolauttivat lasit pöytään ja puristivat sitruunalohkoista mehut suihinsa irvistysten kera. 

“Luulisi, että tämä olisi pikkuhiljaa vähemmän hirveän makuista”, tummahiuksinen Patrick motkotti harppoessaan Niklaksen perässä heidän tavanomaiseen vip-loosiinsa. Nahkapenkit oli päällystetty uudelleen sitten viime näkemän, mutta muuten paikka on ennallaan. Kun samainen baarimikko toi hetkeä myöhemmin punaviinipullon pöytään, Niklas sujautti tälle vielä parikymppiä ylimääräistä tippiä ja lentosuukon. Naisen posket helottavit, kun hän kääntyi palatakseen takaisin tiskin taakse samalla, kun miehet alkoivat jo jakaa pelikortteja pöydälle.

Nainen kiinnitti Niklaksen huomion miltei välittömästi. Hän muistutti suurisilmäistä bambia, joka on eksynyt suureen maailmaan ensimmäistä kertaa omin päin, ja jonka jalat tuntuvat menevän jatkuvasti solmuun uusia polkuja tutkittaessa. Platinanvaaleat hiukset kehystivät naisen kasvoja, dekolteella kimalteli hikipisaroita. Pikkumusta hänen yllään oli yksinkertainen, mutta leikkaus imarteli, ja jos kaikki muu naisessa ei olisi puhunut sitä vastaan, Niklas olisi uskaltanut väittää väittää, että se oli mittatilaustyötä. 

Korttipeliin oli liittynyt lisää ihmisiä ja pöytään oli kannettu lisää juotavaa. Niklas virnisti pahankurisesti voittaessaan jälleen yhden kierroksen ja otti ison kulauksen viinilasistaan. Punatukkainen nainen Niklasta vastapäätä sekoitti ja jakoi kortit uutta kierrosta varten, ja Niklas varasti uuden silmäyksen naiseen, joka oli siirtynyt baaritiskille. 

“Mä passaan tämän kierroksen”, mies ilmoitti hetken mielijohteesta ja nousi pöydästä. Patrick vilkaisi häntä kuin mikäkin äiti, ja Niklas ensin pudisti päätään ja sitten kallisti sitä hieman tiskin suuntaan. Patrick näytti hyväksyvän selityksen ja poimi pöydältä kortit käteensä. 

“Anna mä tarjoan sulle tän”, Niklas virnisti nojautuessaan baaritiskiin aiemmin huomaamansa naisen vierellä ja viittoi samalla baarimikkoa luokseen. Nainen kallisti päätään uteliaasti. 

“Etkai sä yritä huumata mua?” 

Niklas puri poskeaan ja pudisti päätään. Hän ei ollut koskaan huumannut ketään siinä mielessä, missä siitä nyt baaritiskillä saattaisi tulla puhetta. Muissa tilanteissa kyllä, useasti, sekä omin käsin että välillisesti, mutta ei silloin, kun hän halusi lirkutella jollekulle. 

“En. Mä yritän tarjota sulle juoman, otan itse samanlaisen”, Niklas tilsi baarimikolta ja kaivoi jo pankkikorttinsa lompakostaan. Naisen silmissä tuikki uteliaisuus, mutta Niklas oli varma, ettei nainen luottanut häneen yhtään sen enempää kuin aiemmin. 

“Eiks yleensä oo tapana esitellä itsensä ensin?” nainen kohotti kulmiaan ja hypähti istumaan jakkaralle. 

“Ei mulla, mutta jos se helpottaa sun oloa, niin mä oon Niklas”, mies hymyili vinosti, maksoi drinkit - whisky sourit - ja työnsi toisen niistä naisen eteen. “Sulla on hyvä juomamaku, mä pidän susta koko ajan enemmän.” 

“Mä en oo ihan varma että pidänkö susta vielä, mutta mä olen Abigail.”

Drinkit vaihtuivat toisiksi ja sitten kolmansiksi, minuutit tunneiksi, baaritiski tanssilattiaksi. Kupliva innostuneisuuden tunne väreili rinnassa, iho painui ihoa vasten, huulet liikkuivat kaulalla, niskassa, huulilla. Abigailin käkättävä nauru soi Niklaksen korvissa, ja hän antoi itsensä upota pehmeisiin hattarapilviin, edes muutaman tunnin ajaksi. Itsensä unohtaminen oli päivä päivältä osoittautunut haastavammaksi - se vaati enemmän, lisää, useammin - ja kun Niklaksella oli hauskaa, hän piti siitä kiinni kynsin hampain. Hän näykkäisi hellästi Abigailin korvanlehteä basson jytistessä niin, että koko keho tärisi. 

“Siis missä helvetissä sä sitten yleensä asut, jos et täällä?” Abigail kurtisti kulmiaan katsellessaan risteilysataman yöllisiä valoja loft-asuntomme valtavasta, koko seinän kokoisesta ikkunasta. Niklasta ei oikeastaan nolottanut koskaan mikään, mutta oli toki tosiasia, että arjessa hän asui muiden opiskelijoiden keskellä kampusalueella - olkoonkin, että kahdestaan veljensä kanssa heidän toivedensa mukaan remontoidussa yksityismökissä - eikä siellä metsän keskellä ollut tarjolla tällaisia näkymiä. 

“Sua naurattais, kun tietäisit. Mutta me ei olla nyt siellä”, Niklas mumisi naisen korvan juuressa, toinen käsi naisen lantiolla, toisessa vajaa lasi shampanjaa. Abigail kääntyi hänen otteessaan ja painoi vuorostaan suudelman Niklaksen korvan alle käsien hapuillessa vyön solkea. 

“Näytä mulle lisää.”

Niklas oli tottunut siihen, että yölliset seuralaiset katosivat yön aikana. Toisinaan he katosivat höyrytoiminnolla varusteltuun suihkuun tai aina täydelle jääkaapille ja palasivat sitten takaisin makuuhuoneeseen, joskus ulko-ovi kävi eikä Niklas tavannut heitä enää koskaan. Hän oli kuitenkin levoton nukkuja, ja havahtui aina hereille, kun joku liikkui jossain päin taloa. Niin tapahtui nytkin - lämmin keho ja hento parfyymin tuoksu katosi hänen viereltään, huoneen oven välistä karkasi valoa kun se oli auki. Kului tovi, alakerran kylpyhuoneen ovi aukesi ja sulkeutui, etäinen veden kohina tuuditti Niklaksen uudelleen uneen. Hän värähti hereille uudestaan, kun ulko-ovi kävi. 

Seuraavat hetket näyttävät joka kerta vähän erilaisilta. Yleensä ne muistuttavat sekavaa, huonosti kuvattua ja leikattua kotitekoista kauhuelokuvaa, jossa jumpscare vaanii jokaisen silmänräpäyksen takana. Asian ajattelu saa veren kohisemaan korvissani ja oksennuksen nousemaan kurkkuun. 

Niklas havahtui siihen, että asunnossa oli yhtäkkiä useampia ääniä. Ehkä Patrick tai Natalia oli tuonut jonkun porukan mukanaan jatkoille. Joku lasinen särkyi lattialle, niiden oli pakko olla tosi kännissä. Sitten voimakas pamahdus ja hirveä kiljaisu. Aseen laukeaminen ei kyllä voi johtua humalasta. Joku ampui täällä, hänen kotonaan. Kuka ampui ja ketä? 

Niklas tempoi itsensä ylös sängystä ja lattialta bokserit jalkaan ja samaa vauhtia itsensä ulos huoneensa ovesta. Tai ainakin yritti, sillä Patrick tuli hiukset selvästi nukkumisesta sekaisin samaa vauhtia vastaan.

“Mitä vittua, Patrick?” 

“Turpa kiinni ja matalaksi, Vanessa on tulossa ja se tappaa mut jos sä tapatat nyt ittes”, Patrickin ääni oli kuiskauksesta huolimatta tiukka ja ehdoton. Niklaksen keho tajusi kaiken kolme tahtia myöhässä, ja kädet alkoivat täristä vasta neljännen laukauksen aikoihin. 

Kamalasti sotkua joka puolella. Korvat soivat edelleen, eikä Niklas tajunnut puoliakaan siitä, mitä Vanessa hänelle yritti selittää kädet viuhtoen. Hän oli kiskonut päälleen ensimmäiset kaapista löytyneet verkkarit ja istui sohvalla viskilasi kädessä tuijottaen öistä satamaa. Turvamiehet toimivat sotilaallisen tehokkaasti kerätessään lattioilta hylsyt, aseet ja kaksi ruumista. Vanessa yritti selittää jotakin siitä, ettei tänne ollut nyt turvallista jäädä ja että Niklaksen pitäisi pukea päälleen jotakin lämpimämpää ja että kuuleeko Niklas ollenkaan. 

“Täällä on vielä yksi”, joku huusi kylpyhuoneesta, ja Niklas oli menossa ennen kuin kukaan ehti estää. 

Abigailin eloton ruumis virui vetisessä verilammikossa suihkun alla. Veri värjäsi hiusten latvat punaisiksi ja liikkumattomat silmät tuijottivat kattoon. Niklas rimpuili itsensä irti Vanessan otteesta ja syöksähti lattialle, vaikka tiesi, että nainen oli kuollut. Niklas ei tiennyt naisesta juuri etunimeä enempää eikä jäljellä ollut muuta tehtävää kuin omien vaatteiden tahriminen ja Abigailin silmien sulkeminen. 

Niklas sai tietää Abigailin sukunimen ja hautajaispäivän sanomalehden kuolinilmoituksesta. Hän istui hautajaisissa viimeisessä rivissä mustat lasit silmillään ja vannoi, ettei antaisi kenenkään jäädä enää ikinä luokseen yöksi. 

Työnnän miehen toisenkin hartian ulos kämpästä toivottamatta hyvää yötä ja vedän oven kiinni niin, että se naksahtaa saman tien lukkoon. Huokaisen syvään, sammutan television matkalla makuuhuoneeseeni. Laskeudun sängylleni makuulle yksin ja tuijotan loppuyön kattoa.