”Miks sä pelkäät niin paljon?” Viisi sanaa. Se oli kaikki, mitä tarvittiin todistamaan, kuinka eri maailmassa me eletään. Mä elän niissä pimeissä nurkissa, joita Eric ei pysty kuvittelemaan. Sen maailmassa ei tavallaan oo niitä nurkkia. Kaikki, mitä se tietää, on rakastava perhe ja turvallinen maailma. Jotain, mihin mulla ei oo koskaan ollut varaa.
”Toivon vaan, et puhuisit siitä mulle.” Kuusi sanaa. Se riitti iskuksi mun keuhkoihin. Ne tyhjenee hetkeksi kokonaan, mun tekis mieli vaan lyhistyä. Me ollaan käyty tää keskustelu ennenkin. Mä toivon, et voisin kertoo sulle, mut oon ilonen, ettet ymmärrä. Tuttu ajatus pyörii mun päässä, se sama, jonka oon monta kertaa meinannut sanoa ääneen. Mut en kertaakaan oo. Päinvastoin, käännyn kattomaan merelle. Puren hammasta, yritän pitää mun ajatukset järjestyksessä. Mun pään hiljaa, en tarvi sitä oloa.
En tiedä, mitä se on. Niklas tais kutsua sitä oloa tunteiksi, väitti ettei ne oo vaarallisia. Tai oikeastaan se tais sanoa, että ne on hyvä asia. En oo varma siitä, mut jotain sen suuntaista. Enkä tiedä, onko se oikeessa. Eikai tunteet voi saada mua oksentamaan?
”Jos se vaan ois niin helppoa.” Kaiken sen sijaan, mitä meinasin sanoa, sanoin sen, mitä oon sanonut niin monta kertaa. Ja heti sen jälkeen puhelin värähtää mun tarskussa. Kaivan sen esiin, mutta heitän sen käden ulottumattomiin nurmikolle, kun näin nimen viestikuvakkeen vieressä. NC. Niklas. En jaksa vaivata päätäni sillä just nyt. Koska se laittoi viestin, ei kyseessä oo mitään, mikä vaatisi mun huomiota just nyt. Ehdin miettimään ongelmia huomenna. Tai yöllä.
Mun ajatus keskeytyy, kun käsi koskettaa mun omaa. Sitä, mikä ei ollut äsken kiinni puhelimessa. Huomaan, miten jännityn siitä hetkeksi. Sormet liukuu mun omiin samalla, kun lasken mun katseen niihin.
”Tiedän,” Eric sanoo hiljaa. Ei se voi koskaan täysin ymmärtää, mut tavallaan se kai voi. Ei tää voi olla sillekään helppoa. Salailla kaikkea. Ja sit samaan aikaan me molemmat salaillaan sitä, mitä tää ikinä onkaan. Ei pelkästään mun vuoksi, vaan koska… Tää ei oo oikein. Ei voi olla. Ei tietenkään oo, tai me ei oltais aina piilossa.
Sormet koskettaa mun poskea. Ne tuntuu pehmeiltä, varovaisilta. Suljen silmät, kun ne liukuu hiusrajaan, työntyy kevyesti mun hiusten sekaan. Ne on kasvanut pidemmäksi kuin yleensä, mut Eric on kieltänyt leikkaamasta niitä. Joku suortuva tippuu mun otsalle, minkä seurauksena kuulen pienen naurahduksen. Ei huvittuneen, vaan jotain muuta. Huomaan, et mun hengitys melkein tärisee. Yritän rauhottua, vetää henkeä. Avaan silmät ja huomaan kattovani suoraan niihin samoihin, joista oon haaveillut jo vuosia. Ja joita oon kattonut yhtä läheltä jo niin monta kertaa, etten oo varma, osaanko nimetä kaikkia. Mut tässä on jotain erilaista. Auringonlasku muuttaa sen tutun sävyn hieman erilaiseksi, mutta se ei oo siitä.
”Hei,” Eric hymyilee, kun sen käsi siirtyy mun niskaan. Sormet pyörittävät pehmeästi niihin kiertyviä suortuvia, mikä saa mun huokaisemaan. Se on melkein tiedostamaton reaktio. Tai siis on, tietenkin on. Yritin peittää sen, mutten onnistunut. Mutta Eric vain hymyilee hieman. Ei siirrä sen kättä, ei paheksu, ei lopeta, ei… Se ei reagoi. Ei sillä tavalla, mitä odotin. Ja nyt en osaa olla, en osaa vastata.
”Mä vaan…” Mun pitäis olla se, joka on epävarma, joka ei osaa sanoa, joka pakenee paikalta. Sen sijaan, yhtäkkiä huomaan nyökkääväni. Haluun kuulla, vaikka mua pelottaa se, mitä kuulen seuraavaksi: ”Rakastan sua.”
Kaks sanaa.
Tuijotan mun eessä istuvaa miestä, enkä osaa sanoa mitään. En osaa tehdä mitään. Oon hiljaa, tuijotan sen kasvoja, ootan jotain reaktiota. Ihan kuin oisin ite sanonut sen. En sanonut. Mun pitäis vastata jotain, mut en pysty. Hädin tuskin tunnen mun niskassa liikkuvat sormet tai sen, kuinka sormet lipuu mun omien välistä pois koskettamaan mun toista poskea. Yhtäkkiä huomaan, miten mun sormet kiertyy ranteen ympärille. Ei mun oman, vaan Ericin. Yritän sanoa jotain, mut tuntuu kuin mun sydän yrittäis ulos mun rinnasta. En saa happea, tuntuu kuin joutuisin johonkin kuplaan. Aion sanoa jotain, mutta en osaa sanoa mitään.
”Lucas.” Ericin rauhallinen ääni sanoo, vaikka se kuuluukin jostain kaukaa. Nyökkään aavistuksen, vaikka en oo varma miksi. ”Mä tiedän, ettet oo valmis sanomaan sitä.” Se sama surullinen katse, jonka oon nähnyt monta kertaa. Se, joka kertoo mulle, et jotain on pielessä. Mä oon pielessä. Mun ei pitäis olla tällainen. Huuli takertuu mun hampaiden väliin ja se pienikin kipu palauttaa mut vähän lähemmäs tätä todellisuutta.
”En oo varma, ootko valmis ees kuulemaan sitä.” Se veitsi mun rinnassa kääntyy. Huomaan olevani avuton. Katson Ericin silmiin, ihan ku sillä ois joku vastaus niihin noin miljoonaan kysymykseen, joita mulla on.
”Mä toivon…” En saa lausetta loppuun, kun sanat takertuu mun kurkkuun. Mutta sillä ei oo väliä, ei vaikka mun silmiä polttelee. Yritän työntää tän olon kauemmas, mulla ei oo energiaa tälle nyt.
”En tiedä.” Seuraavat kaks sanaa on lähinnä huokaus, kun yritän ettiä ees puolikasta kokonaista ajatusta, joka ei oo sotkettu muihin. ”Vihaan tätä etten voi vaan…”
”Shh…” Eric pyörittää päätään, keskeyttäen mut samalla tavalla kuin aina. ”Älä anna sun pään huijata sua tohon ajatteluun.” Sormi liikkuu mun poskella samalla, kun sen otsa koskettaa mun omaa. Mun silmät painuu kiinni, yritän rauhoittua. Ees vähän, vaikka se on vaikeeta, kun käsi siirtyy mun niskasta ensin olkapäälle, siitä rinnan yli alemmas. Hitaasti, Eric antaa mulle aikaa.
Mun jalat on nyt Ericin omien ylitse, istun tavallaan sen sylissä. Peukalo koskettaa kevyesti mun alahuulta, samalla kun saant melkein… Tuntuu kuin niitä ei sanottais ääneen ollenkaan. Ne vaan siirtyy ilmassa.
”Voinko mä?” Nyökkään aavistuksen, ihan kuin oisin koskaan kieltämässä. Vaikka haluisin, vaikka mun pitäis, en pysty. Ja ennen kuin ehin ees miettiä vaihtoehtoja, Ericin huulet on mun omilla. Tää ei oo ensimmäinen kerta, mut tän pitäis olla viimeinen. Tää ei oo oikein. Mut en pysty vastustamaan, koska kaikessa vääryydessään tää tuntuu hyvältä. Yhtäkkiä huomaan, et mun käsi on Ericin leualla, sormet sen niskassa.
Käännyn ensin vähän, sen jälkeen vähän enemmän. Lopulta istun täysin Ericin sylissä, kun huulet irtoaa mun iholta. Ne ehti siirtyä leukaa pitkin kaulalle, enkä sanonut asiasta mitään. Nojaudun hieman eteenpäin, koska tää pienikin etäisyys tuntuu liian isolta.
”Toivon, et tää ois helpompaa sulle.” Eric nojaa samalla mun olkapäähän. Mä oon nojautuneena sen omaa vasten, tuijotan maata parin metrin päässä. Yritän hengittää, vaikka tuntuu kuin ilma ois kadonnut kokonaan.
”Mä…” Yritän ettiä sanoja, mut en tiedä, mitä oikeestaan yritän sanoa. ”Mä vihaan etten…”
”Lucas,” Eric sanoo taas, selvästi pyörittäen päätään. ”Se ei oo sun vika.” Nojaudun vähän taaksepäin, koska haluun nähdä sen kasvot. Ja niillä on se sama vähän surullinen ilme kuin aiemmin. Puren huulta. En tiedä, oonko valmis kuulemaan seuraavaa. ”Sä yrität. Samalla tavalla kuin joka kerta kun mä kosken sua. Kun yität luottaa muhun — tai kehen tahansa.” Mun on pakko kattoa muualle, joten kallistan päätä taakse. Taivas on maalautunut punasen ja oranssin eri sävyillä.
”Luc, sun täytyy luottaa itteesi ensin.” Nielasen, en pysty muuta. Vedän syvään henkeä, koska en osaa tehdä muuta. Ja sen jälkeen teen jotain, mitä en oo tehnyt kertaakaan aiemmin. Koska en oo uskaltanut.
Mä teen aloitteen.
”Toivon vaan, et puhuisit siitä mulle.” Kuusi sanaa. Se riitti iskuksi mun keuhkoihin. Ne tyhjenee hetkeksi kokonaan, mun tekis mieli vaan lyhistyä. Me ollaan käyty tää keskustelu ennenkin. Mä toivon, et voisin kertoo sulle, mut oon ilonen, ettet ymmärrä. Tuttu ajatus pyörii mun päässä, se sama, jonka oon monta kertaa meinannut sanoa ääneen. Mut en kertaakaan oo. Päinvastoin, käännyn kattomaan merelle. Puren hammasta, yritän pitää mun ajatukset järjestyksessä. Mun pään hiljaa, en tarvi sitä oloa.
En tiedä, mitä se on. Niklas tais kutsua sitä oloa tunteiksi, väitti ettei ne oo vaarallisia. Tai oikeastaan se tais sanoa, että ne on hyvä asia. En oo varma siitä, mut jotain sen suuntaista. Enkä tiedä, onko se oikeessa. Eikai tunteet voi saada mua oksentamaan?
”Jos se vaan ois niin helppoa.” Kaiken sen sijaan, mitä meinasin sanoa, sanoin sen, mitä oon sanonut niin monta kertaa. Ja heti sen jälkeen puhelin värähtää mun tarskussa. Kaivan sen esiin, mutta heitän sen käden ulottumattomiin nurmikolle, kun näin nimen viestikuvakkeen vieressä. NC. Niklas. En jaksa vaivata päätäni sillä just nyt. Koska se laittoi viestin, ei kyseessä oo mitään, mikä vaatisi mun huomiota just nyt. Ehdin miettimään ongelmia huomenna. Tai yöllä.
Mun ajatus keskeytyy, kun käsi koskettaa mun omaa. Sitä, mikä ei ollut äsken kiinni puhelimessa. Huomaan, miten jännityn siitä hetkeksi. Sormet liukuu mun omiin samalla, kun lasken mun katseen niihin.
”Tiedän,” Eric sanoo hiljaa. Ei se voi koskaan täysin ymmärtää, mut tavallaan se kai voi. Ei tää voi olla sillekään helppoa. Salailla kaikkea. Ja sit samaan aikaan me molemmat salaillaan sitä, mitä tää ikinä onkaan. Ei pelkästään mun vuoksi, vaan koska… Tää ei oo oikein. Ei voi olla. Ei tietenkään oo, tai me ei oltais aina piilossa.
Sormet koskettaa mun poskea. Ne tuntuu pehmeiltä, varovaisilta. Suljen silmät, kun ne liukuu hiusrajaan, työntyy kevyesti mun hiusten sekaan. Ne on kasvanut pidemmäksi kuin yleensä, mut Eric on kieltänyt leikkaamasta niitä. Joku suortuva tippuu mun otsalle, minkä seurauksena kuulen pienen naurahduksen. Ei huvittuneen, vaan jotain muuta. Huomaan, et mun hengitys melkein tärisee. Yritän rauhottua, vetää henkeä. Avaan silmät ja huomaan kattovani suoraan niihin samoihin, joista oon haaveillut jo vuosia. Ja joita oon kattonut yhtä läheltä jo niin monta kertaa, etten oo varma, osaanko nimetä kaikkia. Mut tässä on jotain erilaista. Auringonlasku muuttaa sen tutun sävyn hieman erilaiseksi, mutta se ei oo siitä.
”Hei,” Eric hymyilee, kun sen käsi siirtyy mun niskaan. Sormet pyörittävät pehmeästi niihin kiertyviä suortuvia, mikä saa mun huokaisemaan. Se on melkein tiedostamaton reaktio. Tai siis on, tietenkin on. Yritin peittää sen, mutten onnistunut. Mutta Eric vain hymyilee hieman. Ei siirrä sen kättä, ei paheksu, ei lopeta, ei… Se ei reagoi. Ei sillä tavalla, mitä odotin. Ja nyt en osaa olla, en osaa vastata.
”Mä vaan…” Mun pitäis olla se, joka on epävarma, joka ei osaa sanoa, joka pakenee paikalta. Sen sijaan, yhtäkkiä huomaan nyökkääväni. Haluun kuulla, vaikka mua pelottaa se, mitä kuulen seuraavaksi: ”Rakastan sua.”
Kaks sanaa.
Tuijotan mun eessä istuvaa miestä, enkä osaa sanoa mitään. En osaa tehdä mitään. Oon hiljaa, tuijotan sen kasvoja, ootan jotain reaktiota. Ihan kuin oisin ite sanonut sen. En sanonut. Mun pitäis vastata jotain, mut en pysty. Hädin tuskin tunnen mun niskassa liikkuvat sormet tai sen, kuinka sormet lipuu mun omien välistä pois koskettamaan mun toista poskea. Yhtäkkiä huomaan, miten mun sormet kiertyy ranteen ympärille. Ei mun oman, vaan Ericin. Yritän sanoa jotain, mut tuntuu kuin mun sydän yrittäis ulos mun rinnasta. En saa happea, tuntuu kuin joutuisin johonkin kuplaan. Aion sanoa jotain, mutta en osaa sanoa mitään.
”Lucas.” Ericin rauhallinen ääni sanoo, vaikka se kuuluukin jostain kaukaa. Nyökkään aavistuksen, vaikka en oo varma miksi. ”Mä tiedän, ettet oo valmis sanomaan sitä.” Se sama surullinen katse, jonka oon nähnyt monta kertaa. Se, joka kertoo mulle, et jotain on pielessä. Mä oon pielessä. Mun ei pitäis olla tällainen. Huuli takertuu mun hampaiden väliin ja se pienikin kipu palauttaa mut vähän lähemmäs tätä todellisuutta.
”En oo varma, ootko valmis ees kuulemaan sitä.” Se veitsi mun rinnassa kääntyy. Huomaan olevani avuton. Katson Ericin silmiin, ihan ku sillä ois joku vastaus niihin noin miljoonaan kysymykseen, joita mulla on.
”Mä toivon…” En saa lausetta loppuun, kun sanat takertuu mun kurkkuun. Mutta sillä ei oo väliä, ei vaikka mun silmiä polttelee. Yritän työntää tän olon kauemmas, mulla ei oo energiaa tälle nyt.
”En tiedä.” Seuraavat kaks sanaa on lähinnä huokaus, kun yritän ettiä ees puolikasta kokonaista ajatusta, joka ei oo sotkettu muihin. ”Vihaan tätä etten voi vaan…”
”Shh…” Eric pyörittää päätään, keskeyttäen mut samalla tavalla kuin aina. ”Älä anna sun pään huijata sua tohon ajatteluun.” Sormi liikkuu mun poskella samalla, kun sen otsa koskettaa mun omaa. Mun silmät painuu kiinni, yritän rauhoittua. Ees vähän, vaikka se on vaikeeta, kun käsi siirtyy mun niskasta ensin olkapäälle, siitä rinnan yli alemmas. Hitaasti, Eric antaa mulle aikaa.
Mun jalat on nyt Ericin omien ylitse, istun tavallaan sen sylissä. Peukalo koskettaa kevyesti mun alahuulta, samalla kun saant melkein… Tuntuu kuin niitä ei sanottais ääneen ollenkaan. Ne vaan siirtyy ilmassa.
”Voinko mä?” Nyökkään aavistuksen, ihan kuin oisin koskaan kieltämässä. Vaikka haluisin, vaikka mun pitäis, en pysty. Ja ennen kuin ehin ees miettiä vaihtoehtoja, Ericin huulet on mun omilla. Tää ei oo ensimmäinen kerta, mut tän pitäis olla viimeinen. Tää ei oo oikein. Mut en pysty vastustamaan, koska kaikessa vääryydessään tää tuntuu hyvältä. Yhtäkkiä huomaan, et mun käsi on Ericin leualla, sormet sen niskassa.
Käännyn ensin vähän, sen jälkeen vähän enemmän. Lopulta istun täysin Ericin sylissä, kun huulet irtoaa mun iholta. Ne ehti siirtyä leukaa pitkin kaulalle, enkä sanonut asiasta mitään. Nojaudun hieman eteenpäin, koska tää pienikin etäisyys tuntuu liian isolta.
”Toivon, et tää ois helpompaa sulle.” Eric nojaa samalla mun olkapäähän. Mä oon nojautuneena sen omaa vasten, tuijotan maata parin metrin päässä. Yritän hengittää, vaikka tuntuu kuin ilma ois kadonnut kokonaan.
”Mä…” Yritän ettiä sanoja, mut en tiedä, mitä oikeestaan yritän sanoa. ”Mä vihaan etten…”
”Lucas,” Eric sanoo taas, selvästi pyörittäen päätään. ”Se ei oo sun vika.” Nojaudun vähän taaksepäin, koska haluun nähdä sen kasvot. Ja niillä on se sama vähän surullinen ilme kuin aiemmin. Puren huulta. En tiedä, oonko valmis kuulemaan seuraavaa. ”Sä yrität. Samalla tavalla kuin joka kerta kun mä kosken sua. Kun yität luottaa muhun — tai kehen tahansa.” Mun on pakko kattoa muualle, joten kallistan päätä taakse. Taivas on maalautunut punasen ja oranssin eri sävyillä.
”Luc, sun täytyy luottaa itteesi ensin.” Nielasen, en pysty muuta. Vedän syvään henkeä, koska en osaa tehdä muuta. Ja sen jälkeen teen jotain, mitä en oo tehnyt kertaakaan aiemmin. Koska en oo uskaltanut.
Mä teen aloitteen.
Kommentit
Lähetä kommentti