Juhannusseppeleet

Kristian haroi käsillään kosteaa multaa, tasoitteli ja taputteli sitä hellästi omenapuun juurille. Kesäkuun helteinen päivä oli taittunut illaksi, mutta pieni tuulenvire ei tuonut juurikaan helpotusta tukalaan oloon. Hiki liimasi Kristianin paidan hänen selkäänsä ja sai pöllyävän mullan tarttumaan ihoon. Vesipullo oli tyhjentynyt kolmatta kertaa iltapäivän aikana ja makasi tyhjänä kastelukannun vieressä nurmikolla. 

Kristian oli jäänyt asumaan Kuurnajärven kampukselle kesäksi voidakseen kasvattaa puutarhoilla mahdollisimman paljon erilaisia yrttejä, kukkia ja rohtokasveja talven varastoiksi. Kampukselle jääminen oli käytännöllinen ja halpa ratkaisu, sillä kesäajan asumisesta ja ruoasta ei tarvinnut maksaa, jos sitoutui osallistumaan nimelliseen kesätyöhön yhteisen hyvän nimissä. Kristian oli ilmoittautunut puutarhurin apuriksi ilomielin, sillä hänestä oli mukavaa olla avuksi samalla, kun hän hyötyi työstä itse. 

Uudet omenapuut oli istutettu jo keväällä, jotta ne saisivat mahdollisimman paljon hyvää kasvuaikaa ennen pitkää ja kylmää talvea. Nyt Kristian oli kärrännyt niiden juurille lisää multaa sekä asetellut pyöreitä, kämmenenkokoisia kiviä istutusten ympärille. Kivet olivat puhtaasti esteettisyystekijä, jota Kristian ei juuri ymmärtänyt, mutta hän teki työnsä kyselemättä.

Puutarhassa oli hiljaista, kuten kesäiltoina oli tavallista. Valtaosa kampuksella opiskelevista muutti kesäksi muualle, ja kampukselle jääneistä harva oli erityisen kiinnostunut puutarhasta tai sen hoitamisesta. Kristian oli tottunut siihen, eikä ollut lainkaan pahoillaan siitä, sillä se tarkoitti sitä, että hän sai olla pitkiä aikoja yksikseen kasvien parissa. Kasvit juttelivat hänelle, eikä hän tuntenut oloaan lainkaan yksinäiseksi. 

Kristian huljutteli käsiään sadevesiämpärissä ja kaivoi multaa kynsiensä alta, kun nainen ilmestyi puutarhaan kuin tyhjästä. Hän oli pukeutunut pellavaiseen mekkoon ja aurinko leikki hänen vaaleissa hiuksissaan, eikä Kristian ollut aivan varma siitä, oliko nainen edes todellinen. Auringonsäteet kehystivät naisen ja saivat hänet vaikuttamaan enkeliltä tai keijukaiselta, kun hän kulki kohti niittykukkapeltoa, jonka perustamista Kristian oli keväällä ehdottanut. Kristian huomasi tuijottavansa, ja käänsi sitten katseensa jo aivan riittävän puhtaisiin käsiinsä. Hän ravisteli vettä ympärilleen ja kuivasi loput housuihinsa, ja lähti sitten seuraamaan naista, jonka olemassaolosta hän ei edelleenkään ollut aivan varma. 

Niittykukat kukoistivat kuten juhannuksena kuuluukin. Kristian oli ylpeä aikaansaannoksestaan: puna-apilat, päivänkakkarat, niittyleinikit ja hiirenvirnat levittäytyivät pieneksi kedoksi puutarhan takanurkassa, ja tyytyväinen pörinä ja humina täytti ilman. Puutarhan laidalle oli pystytetty myös muutama mehiläispesä, ja näin kampuksella saatiin nauttia omasta hunajasta pienissä määrin. 

Nainen oli saavuttanut pellon ja kyykistyi sen laitaan ilmeisesti poimiakseen kukkia. Kristian kohotti kulmaansa ja asteli naisen perään.

“Ne eivät oikeastaan ole tarkoitettu kerättäviksi”, Kristian sanoi astuessaan pellon viereen. Nainen säpsähti ja pudotti kädessään olleen kissankellon sekä päivänkakkaran maahan kääntyessään kohti Kristiania. Nainen ei ollut huomannut hänen tuloaan ja vaikutti kovin säikähtäneeltä, ja myös vähän hermostuneelta. 

“En mä… En tiennyt”, nainen änkytti, ja otti askeleen taaemmas. “Me tehdään kukkaseppeleitä”, hän sanoi sitten, kuin tarjotakseen selitystä. 

Nainen oli tavattoman kaunis ja Kristian muisti puhuneensa vasta sitten, kun nainen kohotti kysyvästi kulmaansa. 

“En tarkoittanut säikäyttää”, Kristian mumisi ja hieraisi niskaansa, jossa hiki oli kuivunut epämiellyttäväksi tunteeksi. Nainen silmäili häntä ihmetystä katseessaan ja heilutteli käsiään vartalonsa molemmin puolin. 

“No, säikäytit jo. Mistä täältä löytää kukkia, joita saa poimia? Me varmaan kuollaan, jos ei saada niitä seppeleitä valmiiksi. Mä en edes opiskele täällä, en mä tunne paikkoja”, nainen tuhahti ensin vaivautumatta esittelemään itseään. Kristian kohautti olkiaan. 

“Istuttamattomista luonnonkukista saa parhaat seppeleet juhannukseksi, koska niiden ei kai ole tarkoituskaan kestää kuin seuraavaan aamuun”, hän pohti, ja vilkaisi sitten ympärilleen, kuin etsiäkseen jotakin. Kristian tiesi varsin hyvin, ettei puutarhan alueella kasvanut mitään, mitä sinne ei oltu istutettu. 

“Auta mua löytämään sellaisia, pliis”, nainen aneli, ja havahdutti samalla Kristianin ajatuksistaan. Mekon helmat hulmahtelivat, kun nainen asteli pois kukkien seasta ja tarttui Kristianin käteen. “Tuu, auta mua löytämään niitä kukkia. Vaikutat siltä, että tiedät, mistä niitä löytyy”, hän jatkoi maanittelua välittämättä siitä, että Kristianin kädet olivat työstä karheat ja että hän todennäköisesti löyhkäsi hirvittävältä koko päivän uurastuksen jäljiltä. Nainen ei antanut mahdollisuutta kieltäytyä, ja Kristianin ei auttanut kuin harppoa naisen perässä ulos puutarhasta. 

“Mä oon Natalia, kuka sä oot?” nainen kysyi marssiessaan tarmokkaasti aivan väärään suuntaan. Kristian huomasi vasta nyt, että Natalia kulki avojaloin. 

“Kristian. Mennään tuonne metsän laitaan”, hän nykäisi naisen mukaansa. Natalia hyppelehti hänen peräänsä kuin pieni lapsi tai keijukainen. 

“Okei, Krisse, auta mua löytämään kukkia mistä saan meille juhannusseppeleet, pliis”, nainen toisteli samaa lausahdusta, ja Kristian naurahti huvittuneesti lempinimelle, ja sitten naisen kuplivalle innokkuudelle, joka saattoi sekoittua jonkinlaiseen hätään. Hän ei ollut koskaan tavannut ketään, joka suhtautuisi samanlaisella periksiantamattomuudella kukkaseppeleisiin. 

Metsän laitaan ei ollut pitkä matka. Kristian valitsi paikan siksi, että siellä oli jo valmiiksi paljon kukkia, joskin ne jäivät varjoisissa paikoissa usein pieniksi tai jopa vähän kitukasvuisiksi. Hän oli itse pitänyt huolen siitä, että oli heitellyt ylijääneet niittykukkien siemenet metsänrajaan kasvamaan, sillä kampuksen nurmialueiden ruoho leikattiin vähintään kerran viikossa, eikä mikään kukka ehtinyt kukoistaa siinä ajassa. Kun kukat tulivat näkyviin. Natalia hihkaisi innosta, irroitti kätensä Kristianin omasta ja pinkaisi juoksuun. 

“Mistä sä tiesit että täällä on näin paljon kauniita kukkia?” nainen kysyi, muttei oikeastaan odottanut vastausta alkaessaan poimia kukkia sieltä täältä. Kristian hymähti, antoi naisen intoilla ja poukkoilla ja istuutui itse alas kannonnokkaan. 

Kun Natalian innostus sai hänet vaeltamaan kauemmas ja kääntämään selkänsä Kristianille, hän alkoi jutella kukille, houkutella niitä kasvamaan ja kukkimaan. Hän oli oppinut taitavaksi, tiesi, mistä naruista vedellä jotta kukat kasvoivat hetkessä vahvoiksi, taipuisavartisiksi ja avasivat terälehtensä kauniiksi. Natalia ei kiinnittänyt häneen huomiota, ja hyvä niin. Kristian oli mieluusti avuksi muille, muttei tahtonut kylpeä huomiossa, jota varmasti saisi, jos paljastaisi taitonsa. Hän viihtyi huonosti väkijoukoissa ja keskipisteenä. 

Kristian kiitti kukkia kasvamisesta katkoessaan ne hellävaroen tyvistä ja asetellessaan niitä syliinsä sopivaan punontajärjestykseen. Hänen edellisestä seppeleestään oli kulunut jo aikaa, mutta sormet löysivät tutut liikkeet nopeasti, ja kukat punoutuivat toisiinsa kuin itsestään. Kristian tiesi huijaavansa vähän, sillä hän saattoi kasvattaa lehden kohtaan, josta sellainen puuttui, tai pidentää kukan vartta juuri sopivasti niin, että se ei jäänyt sojottamaan typerästi kohti taivasta. Hän viimeisteli seppeleen kasvattamalla pieniä sinisiä lemmikkejä sinne tänne täyttämään jokaisen turhan kolon, ja toivoi sitten, että kukat säilyisivät kauniina pitkään. 

“Miten sä oikein teit ton, ja vielä noin nopeesti? Mä en oo yhtään noin taitava”, Natalia istui pienen tömähdyksen kera maahan hänen viereensä, ja levitti syliinsä sekalaisen kasan kaikenlaisia kukkasia. “Neuvo mua!” 

Kristian ei tiennyt, miten seppeleen tekoa oikeastaan neuvottiin kenellekään muulle. Ei hänen tarvinnut koskaan ajatella tekemistä sen suuremmin, kasvit löysivät paikkansa ja seppele valmistui kuin itsestään, jos ei muuten, niin kauniisti houkuttelemalla. 

“Aloita näillä”, hän sanoi sitten, ja valitsi Natalian kukkien seasta auringonkukan sekä hiirenvirnaa. 

Natalialla oli paljon kysymyksiä, mutta Kristian ohjasi hänen tekemistään ennemmin  käsillään kuin sanoillaan. Hitaasti mutta varmasti naisen luomus alkoi muistuttaa seppelettä, ja loppujen lopuksi siitä tuli oikein kaunis. Natalia vaikutti olevan haltioissaan tarkastellessaan seppelettään. 

“Oho, näin kauaa mä en ookkaan jaksanut istua paikallani ihan hetkeen! Tästähän tuli hieno. Onpa hyvä että mä löysin sut. Saanko mä tänkin?” nainen poimi myös Kristianin tekemän seppeleen sormiinsa ja painoi sen sitten päähänsä vastausta odottamatta.
“Kiitti, oikeesti. Pelastit mun juhannuksen”, Natalia virnisti ja asetti Kristianin tekemän seppeleen hiuksilleen. Kristian tarjosi kätensä tueksi, kun nainen nousi ylös ojanpenkalta ja oikoi sitten mekkonsa helmat. 

“Heippa sitten”, Natalia kohautti olkiaan toinen seppele kyynärvarteen pujotettuna ja kurottautui sitten suukottamaan Kristianin poskea.

Kristian jäi katsomaan naisen perään vielä pitkäksi aikaa sen jälkeen, kun hulmuavat helmat ja tyttömäinen kikatus olivat kadonneet puiden lomaan.

(Maaginen kesäkisa, vaikeat tehtävät #48, Aino)